Muutamaan päivään ei oo tullu kirjoteltua. Sääkin on ollut vähän ikävä, mutta tänään oli kaunis auringonpaiste ja iltahämärässä läksinkin kameran kanssa ulkoilemaan. Tämmöisen näkymän löysin tällä kertaa :)
 |
| Iltahämärä 19.03.-17 |
Keskiviikko-iltana koulussa ollessani sain tiedon, että mummi on saanut aivoinfarktin, on sairaalassa, ei pysty puhumaan selkeästi ja että ei ehkä ole paluuta kotiin enää. Kirjottelin blogitekstiä myöhään yöhön saadakseni jotain muuta ajateltavaa...Ja auttoikin kirjottamisen ajan.
Nukkuminen ei kuitenkaan onnistunut kovinkaan hyvin.
Torstaina menin häntä sitten katsomaan neurologian teholle ja kovin huonossa kunnossa hän siellä makasi. Tilanne näytti aika pahalta, eikä mummi enää alkuunkaan ollut oma itsensä infarktin jäljiltä, kuin myös uskoi itsekin kuolevansa nyt. Tunsin valtavaa surua ja vähän syyllisyyttäkin, koska en muutamaan viikkoon ollut ehtinyt käydä mummia kotonaan katsomassa. Itkin illan kotona ja kuuntelin Coldplayn Everglowta. Vietin myös toisen unettoman yön ja yllättävää kyllä, englannin ylppärit perjantaina ei menneet ihan niin hyvin, kuin ne ehkä olis voineet mennä...Mutta eipä tuolle enää mitään mahda :/ :D
Kerttu on aina ollut miun ainut isovanhempi ja pienenä mie en ollut tarhassa ollenkaan, vaan mummi hoiti päivät minuu...Vuosien varrella mummi on monta kertaa ollut se ihminen, joka on ollut ainoa, joka on voinut miulle lainata rahaa miun ollessa pulassa ja hän on aina miusta kantanut huolta. Hän on miulle myös esikuva, koska hän on elämässään nähnyt ja kokenut paljon, mutta selvisi, eikä siltikään katkeroitunut tai muuttunut omahyväiseksi ja itsekkääksi koskaan!
Koki lapsuuressaan joukkomurhan, jossa hänen läheisiään joutui uhriksi. Sodan kauhut, pommitukset, evakkoon lähdön, pula-ajan ja köyhyyden sodan jälkeen.
Koki hankalan avioliiton vankilaan useasti joutuneen alkoholisoituneen rötöstelijän kanssa, 5-vuotiaan lapsensa tapaturmaisen kuoleman ja tämän jälkeen hankalan avioeron ensimmäisestä miehestään.
Joitakin vuosia myöhemmin oli Kertun vielä kestettävä toisen aviomiehensä äkillinen kuolema ja yksin jääminen hädintuskin valmiin talon, hänen tuloilleen kohtuuttoman suurten talovelkojen ja kahden lapsen kanssa, jotka hän yksinään kasvatti pienillä tuloillaan.
Jo jokusen vuoden ajan yhtälö on ollut niin päin, että mie oon kuskannut mummoa kauppaan, hoitanut hälle ostoksia, käyttänyt asioilla, joskus leikannut nurmikkoa ja käynyt kylässä pitämässä seuraa, sekä kuuntelemassa noita samoja tarinoita uudelleen ja uudelleen. Kuunnellut hänen murheitaan ja yrittänyt hälle olla avuksi, mitä hän sitten onkin tarvinnut. Mummi on jo 91-vuotias.
Tietenkin on ikävä tosiasia, että hällä ei ehkäpä enää ole kovinkaan paljon aikaa keskuudessamme jäljellä ikänsäkään takia...Mutta tällaisen äkillinen tapahtuminen oli todellinen shokki ja kova muistutus siitä, että elämässä todella voi tapahtua ihan mitä tahansa, milloin tahansa ja koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen päivä...kenellekään meistä!
Mummin tila on saatu vakaaksi siinä määrin, että on jo toivoa, että hän selätti aivoinfarktin ja selvisi siitä. Kävin häntä eilen uudemman kerran katsomassa kuntouttavassa sairaalassa, johon hänet siirrettiin keskussairaalasta. Edelleen hän on aika heikko ja tuskin enää valitettavasti palautuukaan sillekään ymmärryksen tasolle ja toimintavalmiudelle, kuin ennen infarktia, mutta välitöntä hengenvaaraa hänellä ei toistaiseksi ole ja oli ihanaa nähdä hänen hymyilevän eilen.
Näyttää siltä, että sain lisäaikaa mummin kanssa ja ehdottomasti onkin häntä käytävä katsomassa kuntoutuksessa.
 |
| Yhtenä iltana helmikuussa. |
Viime päivinä sitä on tietysti näiden tapahtumien myötä paitsi kantanut suuresti huolta mummista, myös miettinyt asioita ja elämän "isoja kysymyksiä."
Vähäsen olen kuluneen vuoden aikana hetkittäin kyseenalaistanut sitä, kannattiko miun nyt todella jättää vakituinen työ, opiskella, ottaa opintolaina unelmien perässä ja päätyä toistaiseksi ainakin päätoimisesti työttömäksi. En kertakaikkiaan minkään firman palvelukseen nähtävästi kelpaa, vaikka haettu on kyllä, moneen jo useampaankin kertaan, mitä tässä käpykylässä nyt sattuu olemaan :D
Mutta kyllä se kannatti. Meillä kun ihan todella on tämä yksi ainut elämä ja sekin voi katketa koska tahansa.
Vaikka nyt inhottavasti tuntuu siltä, että "pieleen meni", koska en ihan suunnitellut, että jään opintolainan kanssa työttömäksi ja teen huomattavasti entistä duuniani ikävämpiä sekalaisia keikkoja kaiken maailman keittiö- ja ravintolahommissa nyt toistaiseksi ja kitkuttelen rahan kanssa.
On kuitenkin vaan uskottava, että ponnistelut jossain vaiheessa kantaa vielä hedelmää ja joku ovi aukeaa jotenkin. Kyynistymällä ja toivosta luopumalla ei ainakaan voita mitään!
Jos kuolen huomenna, tiedänpä ainakin yrittäneeni tehdä elämästä näköiseni ja mieleiseni, sen sijaan, että olisin vaan jäänyt kuolemaan pystyyn duuniin, jota ei tipan tippaa alunperinkään kiinnostanut edes aloittaa, mutta oli tuolloin pakko.
Ja jos ajatellaan tämän positiivisia puolia, miulla on aikaa napsia valokuvia, nauttia rakastamastani luonnosta, katsella auringonlaskuja, käydä katsomassa mummia, viettää aikaa perheen ja läheisten kanssa, lukiokin tuo toki tekemistä arkeen (Paljon! :D) ja tottakai Foreverin kiinnostavat koulutukset, joissa kokoajan opin lisää tuotteista, joiden varaan aion tulevaisuuteni joulukuusta alkaen rakentaa, jos en kellekään kelpaa työntekijäksi...Eli ei miulla tylsää ole kuitenkaan!
Mie itse en ainakaan toistaiseksi ole minkään sortin menestystarina, mutta sydämestäni tiedän, että paras valinta on kuitenkin lopulta se yrittäminen! Seuraa sitä, mikä siut tekee onnelliseksi ja aseta tavoiteet sitä kohden, mikä sinuu innostaa ja motivoi!
Oli se ihan mitä tahansa, mikä siut saa onnelliseksi ja mikä sinuu motivoi, pyri sitä kohti täysillä! Matka ei aina ole mutkaton, mutta tartu hetkeen ja usko, että elämä kantaa lopulta. :)
 |
| Kultareunaiset pilvet. |
Tähän päätän tän kirjoituksen.
Huomenissa tulee postaus ruoka-kuulumisista!
~Hyvää yötä!~
♡-Tiina-♡
